Maanjäristyksen jälkeen..

Sen piti olla ihan normaali tiistai.Amuvuoro ja illalla tulisi vihdoin pesukone ja oltiin sovittu kaksi auton koe-ajoa Loganin kanssa. Olin tutustumassa palleatiivisen tiimin työhön. oli ollut todella hyvä aamu. Olin skotlantilaisen sairaanhoitajan mukana, joka asunut täällä 9 vuotta. Kertoi, miksi täällä voi olla vaikeaa olla ulkomaalainen hoitaja. Totuus on se,että täällä ollaan vielä aika kaukana siitä mitä Euroopassa ollaan ja meitä, osa ihmisistä, pitävät uhkana. Mutta oli todella hyvä kuulla kaikkia asioita, mitä hän kokenut täällä ja ymmärsin,miksi välillä jotkut hoitajat ovat niin negatiivisä mua kohtaan. Onneksi heitä ei ole kuin muutama.

Koska aamu oli niin hyvä ja keskustelut Lizin kanssa olivat aukaiseet monia solmuja mun päässä, ajattelin, että palkitsen itseni suklaapatukalla. Lähdin kävelemään käytävää pitkin ja tuli pieni järistys. Mietin,että selvä merkki ettei pitäisi suklaata ostaa, mutta sitten alkoi kunnolla täristä ja lattia lähti liikkeelle. Tipuin maahan ja konttasin ovensuuhun. Siinä sitten pitelin kiinni ovenpielestä. Järistys kesti 40 sekuntia,mutta voin sanoa, että tuntui ikuisuudelta. Katosta lähti paloja irti ja tavarat lensivät. Heti järistyksen jälkeen ihmiset kokoontuivat odotustilaan ja siten tuli kaksi järistystä uudestaan. Osa ihmistä alkoivat itkeä ja selvästi oli pientä panikkia. Odottelimme uusia ohjeita, kaikkien nimet otettiin ylös ja aika nopeasti meidät ohjattiin ulos. Voitte vaan kuvitella millaista on kun Meilahden kokoisen, ei ihan ehkä niin iso, sairaalan potilaita aletaan tuomaan ulos. Ihmisä hoidettiin sairaalan ulkopuolella. Kun pääsin lähtemään kotiin, niin tiet olivat halkeimia täynnä, asfaltti noussut ylös, taloja osittain tai kokonaan tuhoutuneet. Tiet täyttyivät autoista ja ihmisistä,jotka juoksivat erisuuntiin. Ihan kaaosta. Hälytysäänet ja murtohälyttimet soivat. Sitten vasta mulle tuli tunne, että mitä mun talolle on käynyt ja onko koirat kunnossa. Pääsi kotiin, onneksi asun lähellä sairaalaa ja kuljen pyörällä niin ei ollut vaikeuksia liikkua. Talon ulkoseinissä on isoja halkeimia, Pyry tärisi oven edessä ja Helmut onneksi tuli jostain huudon jälkeen. Kaikki tavarat aivan sekaisin, tv lattialla, keittiö ihan täynnä lasinsuruja, makuuhuoneen katosta oli lähtenyt isoja osia irti, seinissä halkeimia. Sähkö oli poikki,mutta vesi mulla on tullut koko ajan. Otin koirat ja lähdin ulos niin kun kaikki muutkin naapurit. Tilanne oli ihan sanoinkuvaamaton. Kaikki tiet tukossa autoista, ihmiset kokoontunut kuuntelemaan radiota, osa ihmisistä itki. Sitten alkoivat uudet jälkijäristykset ja osalla tuli heti paniikki. Nyt on kulunut kaksi päivää ja järistyksiä tullut lähes kaksi sataa sen jälkeen.

Siinä sitten vietettiin ulkona suurin osa päivästä. Mutta tämä ihmisten huolenpito on uskomatonta. Kaikki tukevat kaikkia, vaikka ei edes tunne toisiaan. Nyt olen ainankin tutustunut suureen osaa ihmisistä,jotka asuvat ympärillä. Ja aina sama, mä asun tuossa talossa, tule ihmeessä kolkuttamaan jos ikinä tarvitset mitään. Ensimmäiset sanat olivat aina:" Are you ok? Do you need any help?".

Loppujen lopuksi olen ollut todella onnekas. Nyt kun näkee uutiset ja kuulut toisten tarinoita niin ei mulle ole käynyt oikeen mitään. Mitä nyt muutamat lasit, jotka suurin osa oli Loganin. Mutta jos tämä olisi tapahtunut päivää aikaisemmin, olisin ollut katetraalin aukiolla juuri silloin. Yleensä teen pitkän lenkin poikien kanssa, ensin kierrän Hagley-puiston ja sieltä keskustaan. Ostan teen aukion Starbuckista ja istun ja katselen ihmisä. Ja maanantaina istuin juuri kirkon vieressä, joten en tiedä olisinko tässä.

En tiedä olenko tyhmä vai mitä, mutta en ole ollut paniikissa. Tiistai-iltana, kun ei ollut sähkö ja makasin sohvalla kynttilän valossa poikien kanssa, ajattelin, että ois kiva olla jonkun kanssa eikä yksin. Mutta tiet tukossa, puhelimella ei pääse läpi niin sitten oltiin kynttilän valossa, luin rakkausromaania ja kuuntelin radiota. Ennen kymmentä tuli sähkö ja isälle sain soitettua. Puhelut toimi ulkomaille paremmin kuin kaupungin sisälle. Ensimmäinen yönä sitten ei nukuttu, järistyksiä koko ajan. Lepäilin vaatteet päällä olohuoneessa niin pääsee nopeasti ulos jos tarve. Seuraavana aamuna harjoitteluun, tiesulut joka puolella, armeija vartioimassa. Henkilökortilla pääsi läpi. Työ on ollut mielenkiintoista. olen ollut opettajani kanssa. Meidän osasto on kiinni eli joka päivä eri paikkaan,missä tarvitaan apuja. Ohjaajani perheenjäsen kuoli maanjäristyksessä eli häntä ei nyt sitten näy vähään aikaan. Ainankin yksi lääkäri, joka työskenteli meidän osastolla on kuollut, oli murskaantunut autoonsa keskustassa. Ammattikorkeakoulu on tuhoutunut aika pahasti ja siellä kuollut monia, varsinkin kirjastossa. Uutisissa on tällä hetkellä kuolleita 113,mutta se tulee nousemaan aika tavalla. Eilen kuulin sairaalassa, että tänne on tehty kaksi ruumishuonetta lisää, joten se kertoo ettei tuo kuolleiden määrä pidä paikkaansa.

Täällä on siis tällä hetkellä hyvin erilaista. Työ on ollut mielenkiintoista ja koen tekevän jotain merkityksellistä tämän kaiken keskellä..Ihmisiä kehoitetaan lähtemään kaupungista pois, lentoyhtiöt tarjoavat 25e lentoja ihan mihin vaan tässä maassa. Mutta mä pysyn täällä ja olen sairaalassa. Mulla ei ole hätää, kun sähkö ja vettä tulee. Tänään tuli radiosta,että jos tulee vettä ja tien viemäri ei ole rikki niin saa käyttää vessaa ja käydä suihkussa, mutta säästää vettä. Eli pääseen suihkuun vihdoin ja mun kauppa on aukaissut ovet niin saan ruokaa, niin ei ole hätä päivää. Mutta on tästä opittavaa, pitää olla kuivaruokavarasto, isoja kynttilöitä, käteistä. Nyt sen huomaan miten asiat voivat vaikeuttaa elämää. Kaikki kaupat kiinni, automaatit ei toimi, bensa-asemat kiinni. Ihmiset olivat ajaneet 15 minuutin matkaa yli 5 tuntia, bensa loppuu ja mistään ei saa lisää. No nyt kaikki pikku hiljaa alkaa aukaisemaan ovensa.

Mulla on kaikki hyvin ja kaikki ketkä tunnen täällä, on kunnossa.Ja en mä ainankaan vielä ole takas tulossa:)