En ole pitkään aikaan kirjoitellut,mutta toisaalta ei sitä jaksa negatiivisia ajatuksia kirjoittaa. Täytyy myöntää,että viimeiset 5 kuukautta on ollut henkisesti elämäni rankimmat. Alkoi näyttää siltä,että ei täältä saa töitä ja oli kauhea koti-ikävä ja mietin minkä perkeleen takia mä oon tänne tullut. Rahaa menee, mitään ei tule, pojat tappelee verissä päin ja mulla on yksinäistä. Yksin juominen ja suomi-musiikin kuunteleminen auttaa aina asiaan, pääsee oikein pohjalle.Elämä on ollut henkisesti kunnon vuoristorataa, toisina päivinä oli tosi vahva tunne,että kaikki onnistuu ja sitten oli niitä päiviä etten saanut itseäni edes ylös sängystä. Jälleen kerran urheilu pelasti mun mielenterveyden ja oli Loganillakin osuutta asiaan. Aloin sitten treenaamaan oikein kunnolla ja juoksin eri jumpissa. Logan jaksoi kannustaa työhaussa, painotti kärsivällisyyttä ja siitä kuinka kaikki tuntuu sitten niin paljon paremalta kaiken taistelun jälkeen. Minä kiikutin sitten käskystä cv:n sitten eri paikkoihin ja kuten Logan sanoi,että se nyt sun työ, saada työtä.Mutta loppuen lopuksi se sitten alkoi kantaa hedelmää ja niin taas kerran hän sai sanottua ,että I so told you so :)
Sitten olin tilanteessa,että oli kaksi työpaikaa mistä valita. Toinen päivystys/kotisairaa ja toinen kotihoito. Kävin kummassakin paikassa tekemässä muutamat työvuorot, halusivat tarkistaa,että pärjään englannilla. Valitsin päivystys/kotisairaala. Erittäin mielenkiintoista, puolet vuoroista päivystyksessä ja puolet kotisairaalan puolella. Olen aina ollut kiinnostunut päivystyksestä ja näin voin yhdistää kaksi mun lempipaikkaa. Täällä on vielä se erikoista,että tänne tulee kaikki vauvasta vaariin, ei ole erikseen lapsille omaa päivystystä,joten mulla on paljon opittavaa. Niiden kahden vuoron aikana tapasin todella hyviä tyyppejä ja tulen varmasti viihtymään siellä. Kotihoidossa työntekijöiden ikä lähenteli eläke-ikää. No eihän tämäkään tietenkään voinut mennä sitten helposti. Kun otin työn vastaan, heille selvisi etten voi aloittaa ennen kun minulla on työviisumi. Työviisumin saamisessa menee noin 6 viikkoa ja heidän piti täyttää 10 sivua erilaisia kysymyksiä miksi he palkkaavat minut eikä paikallista. Kun hain paperit, niin viesti rivien välistä oli,että jos olisimme tienneet tämän, emme olisi palkanneet sinua. No niiden moka,kun eivät kyselleet mitään haastattelussa ja enhän mä nyt mennyt sitä niille sanomaan. Kotihoidossa ne kysyivät haastattelussa. Tässä tilanteessa tuli sitten Linda apuun. Hän tunsi oikeita ihmisiä ja saan viisumin ensi viikolla eli alle kahdessa viikossa!!Aloitan siis työt ensi viikolla ja pääsen normaalin elämän makuun.
On tässä nyt tehty muutama hyvä reissukin täällä, pääsiäisenä olin 12 hengen porukassa pyöräilemässä 160km kolmessa päivässä aivan mahtavissa maisemissa. Sitten sain ensimmäiset vieraat tänne ja lähdin tyttöjen kanssa Queenstowniin pitämään hauskaa. Ne on olleet kyllä hyviä henkireikiä.
Nyt sitten on hyvä fiilis,kun vihdoin asiat alkavat kolahtaa paikalleen. Helmut menetti pallinsa ja nyt toivon mukaan sen hyökkäykset Pyryyn loppuvat, no ei ole sen jälkeen tullut yhtään. Nimittäin muuten Helmut lähtee Johkun ja Freijan kaveriksi Suomeen. On ollut kauhea katsoa, miten kaveruksista on tullut niin vihamiehet ajoittain. Pyry menee lukkoon ja hakee musta turvaa eli seuraa mua koko ajan kotona. Nyt on puolitoista viikkoa mennyt ja pojat leikkivät tosi paljon ja Helmut vaikuttaa tosi iloiselta. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää,miksi näin tapahtu. Mikään Helmutin käyttäytymisessä ei ole selkeää. Kun se hyökkää Pyryn päälle, joka siis alistuu heti, puree ja sen jälkeen alkaa hoivaamaan Pyryä ja nuolemaan sen suun pieliä.Ma ei ymmärrä..
Mutta näin asiat nyt ovat ja menevät vain parempaan kaikessa suhteessa. Olen alkanut etsiä uutta taloa ja nyt otan sitten ajan kanssa,että löydän sellaisen mistä pidän. Rantaan muutetaan, vaikka kaikki pitävät sitä hulluna ideana, mutta ajatus siitä,että voin joka päivä kävellä poikien kanssa siellä, on vaan mahtava etten luovu siitä. Eilen viimeksi kävin lenkillä siellä ja se ilo mikä pojissa on, kun saavat juosta vapaana ja jahdata lokkeja, on uskomaton. Ja muutenkin olen aina pitänyt siitä paikasta, siellä pieni keskusta, sellainen boheemipaikka. I just love it. Mä voin sitten mennä hienostelemaan Loganin luokse:)
Täytyy myöntää,että oaljon olen oppinut tämän aikana, plus saanut kropan sellaiseen kuntoon missä se ei ole pitkään aikaan ollut, mutta tärkein asia on itsepäisyys vai se suomalainen sisu, mikä vaan ei anna luovuttaa.Silloin,kun eniten on maassa ja kaikki näyttää menevän päin peetä niin läpsäsy poskelle ja nostamaan puntteja ja heti on parempi fiilis.Ja kiitos kaikille rakkaille, teidän kannustus on ollut tärkeä!!
Sweet as...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti